Ensimmäinen oli Albertvillestä ysikaks saatu.

Tapasin tänään hallitsevan miesten maratonin olympiavoittajan. Silmään pisti kaksi asiaa.

Toinen oli miehen vaatimattomuus. Herranjumala, Stephen Kiprotichin jalkojen juuressa on koko Uganda ja tää vaan sanoo että hän vaan juoksee kun siitä hän tykkää. Toisaalta ehkä tuo pitkän matkan mentaliteetti on vähän erilainen kuin satasen rykäyksen.

Heppu oli siis koulumme uudisrakennuksen avajaisten päätähtenä, vissiinkin siksi että koulussamme on oppilaina isojen mediakihojen lapsia. Kuvia otettiin ja allekirjoittanutkin niissä patsastelee. Taisinpa huikata päätähdelle jossain vaiheessa, että tää pyöritys on varmaan kovempaa hommaa kuin itse maratonkullan voittaminen. "Niin, tällaisia koulu-kekkereitä tekee ihan mielellään" oli vastauksensa.

Se ensimmäinen osunut juttu oli miehen aito ylpeys kotimaastaan ja sen tiedostaminen että hän on nyt pienille iso sankari. Hän voitti ugandalaisille. Ei Ugandalle. Ok, maallista hyvää on tullut ja voisi luulla että "sen lauluja kenen leipää" mutta millään pr-kurssilla ei opita tuota. Ihminen voi oikeasti olla nöyrä ja ylpeä samalla kertaa. Herra Musevenilla on valtansa mutta edes sillä ei olympialaista kultamitalia tuoda.

Otan Stephen Kiprotichin edessä hatun pois päästä.

Maaltahan herra Kiprotich on ja nyt me tullaan ytimeen. Hän saisi ihan kaiken Ugandan annettavissa olevan jos haluaisi. Hän ei halua kaikkea. Lapsilleen halusi koulutusta, vanhemmilleen taloa jne. Pienen ihmisen asioita.

Tästä voisi vetää analogioita kehitysapuunkin mutta en jaksa.

Jaa juu. Syysloma alkoi. Huomenna Uganda-Sambia Namboolella. ZZZZZZZZZZZZ sanoo vuvuzela!

Osasto jokojoko: ei vielä kun kerran lupa on peliin mennä.