Itkuhan siinä Seutulasta ajellessa pukkasi tulemaan. Vaikka kaksi ja puoli kuukautta ei ole ihmiselämässä yhtään mitään, tuntuu edessä oleva aika just nyt pitkältä. Ja toisaalta taas ihan lyhyeltä.

Huolestunut olen. En niinkään matkustamisesta ym. Kyllä se pärjää maailman lentokentillä kuin kala vedessä. Itsehän tulen aikanaan olemaan Amsterdamin jälkeen (tai varmaan jo Damissa) aivan pihalla terminaaliviidakoissa. 

Eniten panikoin tietysti siitä, että joku päättää tehdä Vaimolle jotain horriblea. Toisekseen huolettaa vaimon suhtautuminen ihmisiin. Useimmat ihmiset kun ovat hänen mielestään liikkeellä hyvissä aikeissa, mikä tietysti usein pitääkin paikkansa. Kun nyt vaan kaikki menisi hyvin. Pidä kulta järki päässä.