Kuten se televisioita harrastuksenaan ammuskellut lannevispari aikanaan lauloi...

Käsitelläänpäs sitten koirailua.

Itsehän olen koiraihmisiä. Canis lupus familiaris on ainakin tälle ihmiselle se hyvä kaveri, joka harvemmin vittuilee takaisin.

No, myönnettäköön että 11-vuotiaalla mäyräkoirallani on kyllä taipumusta jos jonkin sortin ystävällismieliseen vastaanjumpittamiseen. Hyvä janari siis kaiken kaikkiaan.

Tämä musta koiranpentu on nyt sitten jäämässä Afrikan vuoksi vanhemmilleni hoitoon. Ei siinä mitään. Sielläkin on mäyräkoira. Ja tilaa kaivella kuopia pihamaahan. Sekä siankorvia. Loputtomasti siankorvia. Sillä ei hätää tule olemaan.

Mutta kun mulla tulee olemaan. Jo nyt tulee pidettyä koiraa sylissä/vieressä/yöllä tyynyn vieressä (oikeastaan sitä ei kyllä tarvitse "pitää". Kyllä se tekee sen ihan itse.) Haukku on kuitenkin ollut mulla aina. Se on ollut jopa OKL:n luennoilla (tietää siis Vygotskit sun muut). Se oli oikestaan ainoa mietinnän aiheuttaja koko lähtemisessä.

Nyt Emppa sitten on hoitanut kaksi Rhodesiankoiraa Lilongween. Jenkkipariskunnalta joiden pesti Malawissa loppuu. Great. Except ne on 'bout 35-kiloisia leijonanmetsästäjiä. Kävinhän minä heti Ridgeback-klubin kotisivuilla katsomassa että minkälaisia Jurassic Parkeja ne ovat. Rotuluonnehdinnat luonteen puolesta hälvensivät huolia.

Mutta onhan se outoa että koiria laitetaan eteenpäin ihan tuosta noin vain. Ja mitäs sitten tehdään kun oman lähdön aika tulee? Entäs jos ne onkin ihan huippurekkuja? Miten semmoisia voi jättää sitten taakseen? Haetaanko tässä nyt sitä, että kolmen vuoden päästä meillä on kolme koiraa ja kaksi kissaa (Emppa meinaa ottaa mainan, ja tämä musta mäyränperkele potkii ainakin satavuotiaaksi. Sanokaa mun sanoneen... )? Mitä vaimokin siihen sanoo?