Avataan peli kuvilla ettei pääse siellä kaamoksessa vaeltaessani ikävä yllättämään. Tämä on tänään takapihalta otettu pläjäys. Kukkapurkit on Patrick siirrellyt terassilta vähän valoisampaan päivän ajaksi. Hän myöskin kuurasi ne oma-aloitteisesti aamulla juuriharjalla homevapaiksi. Puiden takana häämöttää talonväen maissipelto. Korkeata on cornflakesin rakennusaine sano.

Sheeba perusharrastuksessaan. Sillä on jotain piuhoja pahasti ristissä päässään. Jaa mitäkö hän tekee? Nuolee toista vuotta tuota samaa tuolia. Tai oikeastaan vaan vähän lipoo. Kai siinä on jotain hyvää makua kun se tota tekee. Tosin rouva kyllä nuoleskelee kaikkea muutakin, pusikoita, pöytää etc. Se on vaan sen tapa.

Tessa tekee sitä mistä Tessa tykkää. Eli pötköttää terassin sohvalla. Jos ihan tarkkoja ollaan niin Tessa tykkää kyllä vielä enemmän pötköttää meidän sängyssä jomman kumman kainalossa.

Mun entiset ruskeat vakosametit, nykyiset Anarkiaa Lilongwessa-pökät.

Asiaan:

Sambian presidentin ja Bingun näin eilen. On muuten tämä Sambian Banda ihan Jabba the Hutin näköinen kaveri. Sopii hyvin kuvaan, sillä aika Star Wars-baariahan tää meno täällä muutenkin välillä on.

Kuka mäkin muka olen kenenkään ulkonäöstä mitään sanomaan?

Kävin palauttamassa Piispa MacKenttäsen koulun (kehno Aku Ankka-nimiväännös, myönnetään) kirjastoon lainaamani kirjan, joten jouduin ajamaan kylän toiselle puolelle. Jo menomatkalla tuli arvattua mitä tuleman pitää. Oli taas poliisia ja muuta sortovallan aseistettua sätkynukkea satamäärin reitin varrella tekemässä työtä jolla on tarkoitus. Nimittäin nojailemassa akaasioihin ja muihin sadetta loitommalla pitäviin juttuihin.

DPP:n Central Regionin päämaja ja Lilongwen sotilaiden parakit sijaitsevat samalla alueella missä ko. koulukin. Ajelin niiden ohi, välttäkseni vanhan kaupungin liikenneympyrän kaaoksen. Siellä oli portilla kuulkaa satakunta opettajanaista taas puettuna Bingu-chitenjeihin arvatenkin pressoille tanssahtelemista odottelemassa.

Olisi pitänyt näistä merkeistä päätellä että nyt äkkiä takaisin omalle puolelle kaupunkia. Menin kuitenkin kahveelle/nettiin sille puolelle kylää. Virhe.

Takaisinpäin ajellessani ”moottoritie” M-ykköstä ohjasi poliisi kaiken liikenteen ”motarilta” (joka siis vastaa meikäläistä kantatietä) sivukaduille. Siellähän sitten ajelin Area 47:llä ulospääsyä etsien. Onneksi ko. arealla on juurikin se baarikeskittymä ja ABC-kristillinen opisto. Näitä maamerkkeinä käyttäen pääsin takaisin motariin liittyvälle risteykselle. Eikä siitä tarvinnut odottaa kuin 20 minuuttia kun jo näinkin pressan saattueen pyyhältävän ohi. Kaiken kaikkiaan koko operaatioon meni n.40 minuuttia.

Ma kusun vaan että mitäs järkeä tässäkin taas oli? Siis liikenteen ohjaamisessa siltä viiden kilometrin pätkältä pois? Noin hyvissä ajoin? Päädyt ja risteykset tukkoon korkeintaan varttia ennen tärkeilijöiden saapumista ja antaa liikenteen tyhjentää itse itsensä siitä väliltä. That's it.

No. Pikkujuttuhan tuo nyt oli. Sainpahan taas vaan muistutuksen siitä kuka sanoo milloin pelut pieniä ovat.

Uusi jenkkilikka kävi eilen tutustumassa taloon/koiriin. Hän kun tulee asustelemaan meille pariksi viikoksi meidän reissailun aikana.

Ostin itselleni hyvää omaatuntoa, periaatteitteni vastaisesti. Tuli kolme n. kymmenvuotiasta pikkupoikaa sanomaan pankin edessä että ”saiskos voileipää, saiskos kahvia? Makkarasta ei niin väliä. Eikä siitä kahvistakaan.” Olivat pojat sen verran kurjan näköisiä että oli pakko pistää leipäpaketin hinta. Niillä oli oikeasti nälkä jota siis Malawissa ei kuitenkaan ole.

Ruokakaupan kassalikka koitti kusettaa itselleen tuplapalkan toissapäivänä. Ostin mitä ostin ja yhden sandwitchin siihen päälle. Kaivelin siinä kassalla rahapussia taskuistani. Huomasin neidon naputtelevan voikkosen hinnan koneeseen. Leipä ei kuitenkaan siirtynyt sen jälkeen pakkauspäätyyn vaan jäi siihen piippakoneen viereen. Sitten viimeisenä leipäkin meni läpi koodilukijasta... Ihan hirveän usein ei tule kuitista tarkistettua mitä tuli ostettua mutta nyt ”yllättäen” tuli. ”Saattuuhan noita virheitä...” Normaalisti noissa ruokakaupoissa ei tällaisia juttuja kyllä tapahdu, paitsi että on multa kerran koittanut pakkaaja-jannu varastaa deodorantin piilottamalla sen muovipussipinon alle. Tuollainen vituttaa ja surettaa. Se on vähän sitä kirjailijankin mainitsemaa tappelua naapureiden kanssa siitä, kuka saa niittää sen laskuojan pientareen heinät lehmälleen. Eli pienistä asioista voi olla elämä täällä kiinni. Alkavat omat maissit olemaan kaikilta jo loppu ja kaupassa ufa (maissijauho) maksaa liikaa. Uusi sato on valmis vasta joskus ensi kuussa. Sato, josta odotetaan tänä vuonna ihan hyvää. Toivottavasti näin käykin.

Muutahan täällä ei sitten olekaan tapahtunut, joten kerrotaan sitten toisen käden infoa Zimbabwesta. Telkkarin tekstikanavalla kertoivat Zimin koulujen olevan häpeäksi koko Afrikalle. Kuulemma 20% oppilaista viitsii enää vaivautua paikalle. Lähes kaikki maaseudun koulut ovat panneet lapun luukulle koskapa opettajat ovat ottaneet ritolat, ymmärrettävästi. Firman edustajat olivat tehneet kierroksen 70:ssä koulussa. 66 niistä oli hylätty kokonaan. Yksi toimi täydellä teholla.

Kaverimme tuli viikko sitten bäk Hararesta. Oli ollut siellä pari kuukautta nälkää kaikottamassa. Kertoi että meininki on samaa kuin Suuressa ja Mahtavassa aikanaan. Melkein kaikkea saa, pikku komission ottavien välikäsien kautta. Maksuksi kelpaavat ainoastaan jenkkitaalat. Paikallisella ”rahalla” ei kukaan käy enää kauppaa ellei ole pakko. Eli vaihdantatalous kukoistaa. Vuokria maksetaan ruokaöljyllä (ja varmaan jollain muullakin). Kaverimme lähti matkaan suurehkon taalanipun kanssa ja kaikki kuulemma meni. Noiden taalojen saaminen täällä ulos pankista onkin kommervenkki sinänsä. Melkein kaikilla expateilla on taalatili. Malawin valtio/pankki kuitenkin suhtautuu noilla tileillä oleviin rahoihin kuin omiinsa. Jotta rahaa saa ulos, pitää joskus olla näyttää esim. matkaliput todistuksena siitä että on menossa jonnekin. Paikalliselle on ilman matkatarkoitusta laitonta omata taaloja, ja tätä periaatetta sovelletaan välillä myös azunguihin. Italialainen Diego oli tarvinnut useamman tonnin siirtäessään perhettään Ugandasta tänne. Pankki ei ollut antanut rahaa hänen omalta tililtään ilman matkalippuja. Tai siis vastauksena oli ollut että ”sori Sir. Pankilla ei ole nyt dollareita.” Diego oli todennut että hänpä ei sitten tarvitsekaan enää koko tiliä, joten hän lopettaa sen. Antakaapas tilin sisältö tänne. Jotenkin niitä taaloja olikin sitten yhtäkkiä löytynyt tarvittava määrä.

Back to Zim. Sikäläisillä ei ole enää minkäänlaista käsitystä rahan arvosta. Yleisin hinta oli kuulemma yksi dollari. Siis esimerkiksi yksi tomaatti=$. Kallista. Elämä on. Frendimme oli pitänyt läksiäisbileet ja mennyt paikalle autolla. Tällä mantereella on tapana että autoa tarjoutuu vahtimaan joku paikallinen, pientä maksua vastaan. Jos ei maksa, voi autoon tulla lisää lommoja poissaollessasi. Malawissa tämä on tosin harvinaisempaa. Lilongwessa ihan käypä taksa vahtimiehelle on 25 meikäläistä senttiä. Hararessa pyydetään viittäkymmentä US dollaria. Täkäläisittäin kevyesti yli kuukauden palkkaa.

Näin. Nyt aloitellaan taas lähetyksessä huoltotauko jonnekin tuonne lauantaille asti. Jos kuulette vastaanottimestanne naksutusta oikealta, vasemmalta tai keskeltä kannattaa hakeutua lekurille vahvempia troppeja pyytämään.

Eli tää lähtee nyt pakkailemaan kamojaan kotioppäin lentelyä varten. Ja ei. Ei tulla vielä pitemmäksi aikaa.