Toisenlaisten sankareiden maa. Joskus tuntuu siltä, että tuo mökkipitäjäkin on. Positiivisessa mielessä.

Juhannus oli ja meni. Johan siinä oltiin torstaina ehditty melkein puolituntia grillillä istuakin kun kitarasta kajahtivat taiteilija J.W. Vainion säveltämän maan mainion "Pohjolan pitojen" ensitahdit. 

Mieleen jäi mm. julkean kokoinen kokko (ensi vuonna kuulemma poltetaan vanha lato. "Iskä. Muistitko sä soittaa sen kokonpolttoluvan?" "Ei näihin ennenkään oo lupia kysytty. Ja jos palaa vähän lepikkoa samassa, niin sitä varten on palokunta. Ja nää on omia maita.") Sekä se, kun kummitytön iskä a.k.a. siskonmies meni ja poltti klassisesti kumartuessaan bärssensä kiukaan kyljessä. Heh. Hassua oli se. Ja taas löytyi perinteinen savusaunakin. Tänä vuonna jätin siellä vierailun kuitenkin väliin.

Väkeä oli kuin pipoa, ja kaikki sanoivat notta terve ja tuu ehjänä takaisin. Sukulaiset ja kylänmiehet siis. Toisia niistä tulee enemmän ikävä kuin toisia. Esim. naapurimökin emäntää en varmaankaan tule kaipaamaan hirveästi. Kova ääninen jumaläiti.

Mutta nyt: "Frankly my dear. I don't give a damn." Eli: Franklin-peuraseni. En anna patoakaan.